Tämä on tarina siitä, miten yritys voi lähteä liikkeelle pienestä, kasvaa vähitellen suuremmaksi – ja viedä mukanaan suuntaan, jota ei alussa edes suunnitellut. Tässä ensimmäisessä osassa palaan siihen, mistä kaikki alkoi.
En koskaan ajatellut, että minusta tulisi yrittäjä. Päinvastoin – olin oikeastaan päättänyt, että en lähde siihen lainkaan.
Minulla on yrittäjäisä, ja olin nähnyt läheltä, millaista yrittäjän arki voi olla. Olin jo lapsena päättänyt, että tuohon touhuun en lähde. Ajattelin, että minun polkuni on jotain aivan muuta.
Mutta elämä ei aina kysy suunnitelmia.
Vuonna 2011 perustin ensimmäisen yritykseni. Päiväkotiyrityksen. Ajatus oli hyvin yksinkertainen ja ehkä vähän vaatimatonkin: työllistän itseni ja ehkä muutaman muun. Mutta yksi asia oli alusta asti selkeä – halusin tehdä varhaiskasvatusta hieman eri tavalla. Laadukkaasti, omalla tavallani, niin että siitä voisi olla aidosti ylpeä.
Aika nopeasti huomasin, että tämä ei ehkä jää yhteen yksikköön.
Noin neljän kuukauden kohdalla tuli mahdollisuus, johon en ollut millään tavalla varautunut. Naapurikunnassa oli myynnissä päiväkodin liiketoiminta, ja minulle tarjoutui mahdollisuus ostaa se. En tehnyt pitkää analyysiä enkä rakentanut suurta strategiaa. Päätin lähteä mukaan.
Jälkikäteen ajateltuna se oli yksi niistä hetkistä, jotka muuttavat suuntaa enemmän kuin siinä hetkessä ymmärtää. Liiketoimintakaupassa asiakkaiden ja kaluston mukana tuli myös valmis henkilökunta. Siinä sai sitten samalla hypätä muutosjohtajan saappaisiin, kun lähdin uuden päiväkodin toimintatapoja muokkaamaan omiin toimintatapoihini sopivaksi. Henkilökunta oli aivan huippua ja ammattitaitoista. Suurena etuna minulla johtajana oli se, että minulla oli vahva osaaminen kasvatuksen kentältä, joten tiesin, mitä arki on ja miten se saadaan mahdollisimman toimivaksi. Pikkuhiljaa toiminta saatiin rakennettua sellaiseksi, että se palveli parhaalla mahdollisella tavalla sekä henkilökuntaa että asiakkaita.
500€ miinuksella ja silti tyytyväinen
Yritykseni ensimmäinen tilikausi päätyi noin 500 euroa miinukselle. Muistan edelleen, miten tyytyväinen olin siihen. Että miinusta oli vain sen verran. Siinä kohtaa mittakaava oli vielä pieni, eikä ollut mitään varmuutta siitä, mihin tämä kaikki vielä johtaa. Olin kuullut niin monelta epäilyjä yritystoimintani onnistumisesta, että tuo pieni miinus tuntui melkein voitolta. Silloin ehkä ajattelin, että kun homma saadaan kunnolla pyörimään, niin ehkä tästä voi oikeaa palkkaa itselleenkin nostaa.
Vuosien aikana toiminta kasvoi. Päiväkoteja tuli lisää, ja lopulta niitä oli viisi. Liikevaihto kasvoi yli miljoonaan euroon. Samalla alkoi rakentua jotain, mikä ei ollut enää vain yksittäinen päiväkoti, vaan kokonaisuus, jossa oli yhtenäinen tapa toimia.
Meille muodostui yhteiset toimintamallit, laatukäsikirja ja tietty taso, jonka halusimme pitää kaikissa yksiköissä. Se mahdollisti sen, että toimintaa pystyi laajentamaan ja viemään eteenpäin ilman, että kaikki piti keksiä joka kerta uudelleen.
En kuitenkaan missään vaiheessa ajatellut, että myisin yrityksen. Se ei ollut suunnitelma eikä tavoite. Olin rakentamassa liiketoimintaa, joka toimii ja kasvaa – ja ehkä ennen kaikkea sellaista arkea, joka tuntuu itselle merkitykselliseltä.
Joskus jälkeenpäin olen miettinyt, että yrittäjyys ei aina ala suuresta visiosta tai tarkasta suunnitelmasta. Välillä se alkaa pienestä ajatuksesta, joka lähtee kasvamaan vähän huomaamatta.
Ja ehkä vielä useammin se kasvaa hetkissä, joissa ei ole täysin varma – mutta päättää silti mennä eteenpäin.
Välillä olen miettinyt myös sitä, mistä yritykset oikeastaan lähtevät liikkeelle.
Onko taustalla tarkka suunnitelma, vai enemmän tunne siitä, että tätä kohti kannattaa lähteä?
Seuraavassa osassa kerron siitä vaiheesta, kun arki ei enää mahtunut yhden ihmisen hoidettavaksi – ja miksi se pakotti muuttamaan tekemistä.
